Onko kuluneempaa ja kliseisempää self-help viisautta kuin sitkun elämän lopettaminen? Hetkessä eläminen ja rohkeus tehdä juuri sitä mitä haluaa, pelkäämättä ja muiden mielipiteistä välittämättä…siihenhän meidän pitäisi pyrkiä joka päivä, joka hetki. Olen samaa mieltä, niin pitäisikin, mutta miksen tee niin?
Tämän päivän paavalin kirkon saarnan aiheena oli Johannes Kastaja, aikansa suurmies, joka uhrasi maallisen menestyksen ja kuuluisuuden seuratakseen Jeesusta, Jumalalta saamiensa ohjeiden mukaisesti. Saarna viittasi raamatun kohtaan, jossa Johannes sanoo kahdelle opetuslapselleen: Katsokaa, tuossa menee Jumalan karitsa, seuratkaa häntä. Opetuslapset kysyivät Jeesukselta, missä tämä asuu, mihin Jeesus vastasi, tulkaa niin näytän. Tästä lähtien opetuslapset seurasivat Jeesusta.
Kuten saarnaa pitänyt pappikin oivaltavasti jatkoi, toimintatavassa on jotain ajallemme täysin vierasta, jopa käsittämätöntä. Eikö miehillä ollut muita menoja? Eivätkö he olisi voineet sopia tapaavansa Jeesuksen ensi Syyskuusa, sitten kun vilja on niitetty tai kalat kalastettu. Millainen kaveriton luuseri on vailla menoja ja tulee heti kutsuttaessa kylään?
Toki täytyy muistaa, että parituhatta vuotta sitten facebookissa ei voinut käydä ottamassa selvää uudesta ystävästään. Eikä toisaalta voinut vaihtaa puhelinnumeroita tai sähköposteja. Mutta aikojemme välillä on jokin syvempikin ero ja väitän että juuri se tekee opetuslasten käytöksestä niin käsittämätöntä. Niin kylmältä kuin se kuulostaakin, niin opetuslapset, Johannes, tai Jeesuskaan eivät voineet tietää elävänsä ensi Syyskuuhun. Asioita ei vain ollut varaa lykätä, koska armoton luonto saattoi sairastuttaa, näännyttää, pudottaa ratsailta tai antaa villieläinten raadella päivänä minä hyvänsä.
Meidän ajassamme sen sijaan, pankit antavat lainan 25 vuodeksi, viisi vuotta stressiä on ihan ok, jos se johtaa osastopäällikkyyteen ja ihmiset suunnittelevat eläkepäiviänsä nelikymppisinä. Olemme raivanneet luonnon tieltämme, hallintaamme, ja sitä kautta suunnitelleet koko elämämme jo ennen kuin olemme täysi-ikäisiä. Uusiin kiinnostaviin asioihin ei tarvitse tarttua, koska niille löytyy aina aikaa myöhemmin, eläkkeellä viimeistään. On kuin rakentaisimme palapeliä koko elämämme, vain jotta se tulisi valmiiksi, muttemme ehdi miettiä sopisiko siihen muitakin paloja.
Kaikki varmaan myöntävät sortuvansa liikaan suunniteluun ja väärien asioiden tekemiseen velvollissudesta rakentaa tätä palapeliä. Niin minäkin. Mutta mitä asialle voisi tehdä? Jumalaan viitataan joskus sanoilla, hän joka on. Kuulostaapa laiskalta. Miksi puhumme Jumalasta joutenolijana? Ehkä siksi, että kenties oleminen on kaikki mitä maailmassamme tarvitaan. Ei suunnittelua, ei voivottelua, ei asioiden hoitamista; vain olemista. Toki tämä ei tarkoita sitä, että peittoa pitäisi vaan vetää korville ja nukkua päivät läpeensä, vaivautuen välillä syömään ja katsomaan Simpsoneita. Eihän Jumalakaan niin tehnyt; meidän onneksemme. Uskon, että oleminen tarkoittaa jotain syvempää kuin joutenoloa. Se tarkoittaa sitä, että uskaltaa ottaa lepoa palapelin rakentamisesta ja piirtää välillä vaikka tussilla mieleisensä kuvan palapelin kehikkoon. Kysyä itseltään mitä olen tekemässä. Mitäs tämä nyt sitten tarkoittaa? Sitä, ettei luule aina tietävänsä mikä itselleen on parasta vaan ottaa vapauden tehdä mieleisiä, tärkeitä ja oikeita asioita, kävellä vailla kiirettä, kohdata ihmisiä, tarjota apua, myöhästyä töistä, epäonnistua ja yrittää uudelleen. Ettei huolestuisi siitä, jos käteen osuva pala ei sovikaan, ja siirtäisi sitä heti syrjään.
Mieleeni jäi vahvasti myös tarina eräästä kuuluisasta suomalaisesta esirukoilijasta (en enää muista nimeä) ja tämän unesta. Unessa esirukoilija kulki ihmisjoukossa, jonka otsassa oli ristinmerkki. Hän pysähtyi ja näki ympärillään seisoskelevia ihmisiä, joiden otsassa oli sanoja kuten: luonnonsuojelu, tasa-arvo, ahkeruus…Vaikka nämä ovat sinänsä tärkeitä ja hyviä asioita, ainoana totuutena ne johtavat vääryyteen. On osattava elää elämäänsä eikä omistettava sitä päämäärälle.
Paradoksaalisesti, se että meille on annettu enemmän ”näennäisesti varmaa” elinaikaa on johtanut siihen, että emme tee asioita, joita haluaisimme, koska niille löytyy aikaa myöhemmin. On pajon helpompi pitää paketti kasassa päivittämällä to-do listaansa ja tsekkailemalla sähköposteja kuin pysähtymällä ja miettimällä ovatko nämä askareet tärkeitä tai edes oleellisia vai toteuttavatko ne ulkoa opittua kaavaa. Jos haluaa tehdä muutakin kuin pitää paketin kasassa on kuitenkin pakko ottaa aikaa pohtia millaista elämää rakennan itselleni. Ajoittainen toimettomuus ja kriittinen itsensä tarkastelu ovat ainoita lääkkeitä sitkeään sitkuun. Itse olen sen verran tosissani, että teen seuraavat Helmikuu-lupaukset, joita saa toki matkia tai keksiä omat parempansa:
-
En kaiva älypuhelinta esiin bussissa (tai vessassa)
-
Syön joka päivä lounaan työpaikan ulkopuolella
-
Olen kotona ilman menoja vähintään 2 iltana viikossa
-
En juokse bussiin, jos bussi menee ohi, otan seuraavan (tosin itselläni tiuha bussiväli, joten ei mikään suuri uhraus).
-
Kävelen tietoisesti hitaammin kuin mitä luonnollisesti kävelisin.
Markus
Kirjeitä Paavalista 