Tämän blogitekstin kirjoittaja on Tytti, 25-vuotias teologi Helsingistä. Tytti tekee Paavalin seurakunnalla maisterivaiheen harjoittelujaksoa, jonka pääasiallisena sisältönä on viestintä sosiaalisen median eri kanavien kautta.
”Onkohan tuo kirkko vähän aikaansa jäljessä oleva instituutio?”
Olin todistamassa tällaisella kysymyksellä alkanutta keskustelua, bussissa kotimatkallani. Keskustelijoina olivat noin 25-30 vuoden ikäiset mies ja nainen. Keskustelun aiheina olivat nykyaika, yhteiskunnalliset muutokset ja kirkko. Puhuttiin sukupuolineutraalista avioliittolaista ja siihen liittyvistä näkökulmista. Aloin salakuuntelun jälkeen sitten minäkin miettimään, mikä kirkon suhde nykypäivään on.
Elämme jatkuvasti muuttuvassa maailmassa, ja etenkin vuoden sisällä tapahtuneet muutokset ovat valtavia sekä kansallisella että kansainvälisellä tasolla. Erityisesti Amerikan poliittiset muutokset ovat nostaneet pinnalle kysymyksiä uskonnollisuuden suhteesta politiikkaan, tasa-arvoon ja seksuaalisuuteen.
Teen itse juuri teologian maisterivaiheen harjoittelujaksoani Paavalin seurakunnalla. Harjoitteluni aiheena on viestintä. Tämä herättää myös uusia kysymyksiä, esimerkiksi siitä, mikä on kirkon suhde mediaan, viestintään ja millä tavalla kirkko vaikuttaa mediaan. On syy, miksi valitsin Paavalin seurakunnan harjoittelupaikakseni. Syy oli puhtaasti se, että olin kuullut kirkkoherran olevan ”rento tyyppi”.
Miten tämä kaikki liittyy alkuperäiseen kysymykseen kirkon mukautumisesta nykypäivään tai nykyaikaan? Itse näen kysymyksen liittyvän arvovalintoihin. Millaisia arvoja kirkko edistää ja millaisia arvoja haluan itse tukea? Yllättäen päädyn toteamaan, että rentous on minulle arvo, joka pitää sisällään paljon tärkeitä ominaisuuksia.
Rentouteen kuuluu mielestäni avoin mieli, joustavuus ja adaptaatiokyky. Rentous pitää sisällään taidon nähdä tärkeänä olennaiset asiat ja päästää irti turhista, vanhanaikaisista toimintatavoista. Rentouteen liittyy myös kyky uudistua, toisin kuin sen polariteettiin, eli kireyteen. Kireys pitää sisällään asioihin ja toimintatapoihin neuroottisesti takertumisen senkin jälkeen, kun ne eivät enää palvele meitä. Ehkä siis kysymyksellä ”onkohan kirkko aikaansa jäljessä oleva instituutio?” kysytään todella: ”onko kirkko kykenemätön rentoutumaan?”.
Kirkko ja rentous eivät välttämättä useiden mielestä kuulu sanapareina yhteen. Vieläkin on havaittavissa paljon asenteellisuutta, jossa kirkko yhdistetään konservatiivisuuteen ja vanhanaikaisuuteen. Tämäkään ei mielestäni ole täysin objektiivinen arvio. On toki haasteellista saada kirkon sana täysin ongelmattomasti sovitettua nykyaikaan, instituutio itsessään on niin vanha. Kuitenkin, se mitä Paavalin seurakunnan ohjelmistossa lukee, vaihtelee ystävyyden kahvilasta kirkkokaljoihin ja vegaanibrunssista päiväuniin kirkossa. Jos jokin määrittää rentouden, niin päiväunet kirkossa, ainakin jos minun mielipidettäni kysytään.
Onko siis niin, että myös ihmisten näkemys kirkosta vaatisi uudenlaisen, rennomman suhtautumisen? Kyllä, selkeästi ainakin oma suhtautumiseni, kun kerran yllätyn siitä, että kirkossa nukutaan päiväunia. On yksilön itsensä säädeltävissä, kuinka päivittynyttä oma tieto ja omat näkemykset eri asioista ovat. Tämä vaatii myös rentoutta ja joustavuutta. Vastakysymykseksi kirkon adaptaatiokyvystä nykypäivään voisikin esittää, ”Onko meidän käsityksemme kirkosta aikaansa jäljessä?” Ympäristössä, jossa kirkko rentoutuu jatkuvasti, on meidänkin pystyttävä rentoutumaan omista ennakkokäsityksistämme liittyen siihen, millaiseen muottiin kirkon tulisi mahtua. Tunnettua sananlausetta ”ole se muutos, jonka haluat nähdä” muokaten, voisin tähän loppuun sanoa kutakuinkin näin: ”ollaan itse se rento kirkko, jonka me haluamme nähdä”.
Kirjeitä Paavalista 