Blogin aloittaa Markus. Kirjoittaja on kolmekymppinen helsinkiläinen insinööri, joka käy säännöllisesti Paavalin seurakunnan messuissa, vaikkei olekaan kristitty. Kirjoittajaa puhuttelee erityisesti kristinuskon armollisuus itseä, muita ja elämää kohtaan sekä rakkauden sanoma.
Luin tänään aamulla Hesarista Mindfullnessin suuresta suosiosta ja lukuisista terveyshyödyistä. Ilmeisesti tällä trendiharrastuksella on lähes maagisia voimia niin mielen kuin ruumiin hoidossa ja parantamisessa. Tämä ajatus mielessäni lähdin kävelemään kohti Paavalin kirkkoa kauniissa puuterilumisateessa.
Päivän teema oli kuolema, mikä sinänsä sopi syksyisen pyhäinpäivän tunnelmaan. Saarnaa edeltävästä raamatun pätkästä mieleeni jäi lause: ”koska on olemassa ajallinen ruumis, on myös oltava henkinen ruumis” (tai ainakin melkein noin). Saarnassaan pappi käsitteli sitä miten vahvasti elämä on läsnä kuoleman hetkellä ja hautajaisissa. Miten paljon me jaksammekaan elämöidä turhasta tällä tuhoon tuomitulla matkallamme; huolehtia, murehtia ja pelätä. Vaikka hyvin tiedämme, että mikään ei muuta sitä tosiasiaa, että huomenna, vuoden päästä tai viidenkymmenen vuoden päästä meitä ei enää ole.
Onko kuolema kaiken päätepiste? Onko todellakin niin, että on vain tämä aikaan sidottu ruumis ja olemme vain sinnetänne sinkoilevia soluröykkiöitä? Mieleeni tuli viimeperjantainen työpäiväni, jolloin annoin pelolle vallan ja tein koneellisen orjallisesti vain työtä käskettyä, pysähtymättä miettimään isoa kuvaa, sitä onko tekemisessäni järkeä. Olenko kone? Perjantain jälkeen oloni oli huono, mikä näkyi väsymyksenä ja lievänä ärtymyksenä, yleisenä tyytymättömyytenä. Tästä ajatuksesta aivoni vetäisivät minut takaisin aamuun ja Hesarin sivuille. Miten voi olla, että 45 minuuttia mitääntekemistä antaa elinvoimaa tälle koneelle? Luulisi, että koneen kannattaisi tankata, treenata ja nukkua. Mutta ei todellakaan uhrata tuntia joutenoloon verratavissa olevaan aktiviteettiin! Vertasin perjantaitani päiviin, jolloin en ole tuntenut pelkoa siitä monessako tunnissa saan homman valmiiksi tai miten merkitsen työtuntini aikakorttiin päivän päätteeksi. Yleisesti on selvää, että kone toimii paremmin kun sen ohjelmointi antaa vähän höllää.
Mutta miten tämä liittyy kuolemaan? Uskoisin, että kuolemanpelko ohjaa kaikkea toimintaamme. Ilman kuolemaa, ei olisi kiirettä, koska kaiken voisi aina hoitaa huomenna. Ilman kuolemaa ei olisi masennusta, koska aikaa parantua olisi rajattomasti eikä siitä tarvitsisi stressata. Ilman kuolemaa ei olisi elinikäisiä vaivoja, koska kaikkeen tulisi aina löytymään parannus. Ilman kuolemaa ei olisi tätä päivää, koska kaikki tulisi aina olemaan huomenna paremmin.
Syy konevaihteelle, loputtomille elämän vaatimuksille, suorittamiselle, egolle ja muulle on, että meillä on hillitön kiire tehdä kaikki vain huomataksemme arkussa sen kaiken olleen turhaa. Uskallan väittää, että suurin osa ihmisistä on samaa mieltä kanssani siinä, että vähempi elämän suorittaminen tuo suurempaa onnea. Emme ole koneita, jotka suorittavat laskutoimituksia, emme elä pelkästä leivästä, emme koe syvää onnea, vaikka voittaisimme miljoonan. On selvää, että ihminen tarvitsee myös toisenlaista polttoainetta, mikä mielestäni on osoite ”henkisen ruumiin” läsnäolosta.
Haluanko sitten kuolla? Kuten pappi puheessaan ja itsekin yllä johdattelin, kuolema tuo arvon tälle päivälle. Se asettaa elämän rajat sitä varten, että täällä ylipäätään pitäisi tehdä jotain valintoja (vaikka yhä vatvomme valintojamme ja murheitamme liian pitkään, mutta jos olisimme täällä ikuisesti, miksi tekisimme yhtään mitään muuta kuin pelaisimme pleikkaria?). Pelkäänkö sitten kuolemaa? Totta hitossa. Ruumiini ja sieluni vapisee pelosta ajatuksesta, että joskus makaan maassa ja miljoona vuotta välähtää ruumiini ohi silmänräpäyksessä. Jossain aivoni sopukoissa on kuitenkin olemassa yksi harmaa aivosolu, joka väittää tietävänsä, että näin on parempi. Se ei saa muuta minua ymmärtämään tai hyväksymään, että näin olisi, mutta sisälläni on siitä pieni aavistus. Jos en kuolisi, olisinko saanut lapsen vai odottanut aina vain sopivampaa hetkeä? Jos en kuolisi olisiko lapsellani ylipäätään merkitystä, koska niitä olisi tuhansia ja lapsenlapsia miljoonia. Jos en kuolisi, olisinko rakastunut, vai odottanut aina vain jotain tajunnanräjäyttävämpää, kunnes vaatimukseni olisivat sillä tasolla että en enää voisi rakastaa kuin itseäni. Jos en kuolisi, olisinko pelkkä itseäni hedonisesti palveleva kone?
Kuulostaa kenties ylevältä, mutta totuus on yhä se, että pelkään kuolemaa. Onneksi tämä yksi aivosolu pitää kuitenkin pintansa ja värittää joskus sisälläni tätä kauniimpaa kuvaa, jossa uskon olevan totuuden siemenen. Uskon, että kaipuu tähän totuuteen on peräisin jumalallisesta voimasta ja se on se syy, miksi emme koe täydellistä tyydytystä ylennyksestä, lottovoitosta tai suklaakakusta. Se kaipuu on varjo, joka seuraa meitä kuoleman laaksossa. On sanottu, että uskonnot ovat olemassa, koska täällä kuollaan. Toisaalta, kun ajattelee mitä ikuinen elämä maanpäällä oikeasti toisi, voi myös ajatella, että kuolema on olemassa siksi, että on rakastava Jumala, joka ei halua meidän vajoavan koneellisiksi itsensäpalvojiksi. Se, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu on ja kenties tuleekin olla täysi mysteeri niin kauan kuin täällä olemme. Tehtävämme maan päällä on oppia luottamaan siihen, että olemme rakastavan Jumalan kantamia niin elämässä kuin kuolemassa. Sen saman Jumalan, joka on meille tämän kaiken antanut.
Markus
Kirjeitä Paavalista 