Kohtaamisia

Viime aikoina olen huomannut toistuvasti jääväni juttelemaan ihmisten kanssa milloin missäkin. Sisäpihalla, harrastuksissa, ruokakaupassa. Päivään mahtuu useita yllättäviä ja mukavia kohtaamisia sekä tuttujen että tuntemattomien kanssa. Kohtaamiset tuovat hyvän mielen pitkäksi aikaa.

 

Yhtenä päivänä olin matkalla pankkiin. Hyppäsin bussiin kotini nurkilta ja istuin vanhemman rouvan viereen. Aloimme jutella niitä näitä ja selvisi että meillä on sama määränpää. Rouva kehui kyseisen bussilinjan olevan erittäin kätevä, koska sen pysäkki on suoraan pankkikonttorin ovien edessä. Näin olikin ja yhdessä menimme sisään jatkaen juttelua. Ajallisesti pitkä jonotus tuntui menevän hujauksessa ja kun lopulta pääsimme molemmat asioimaan, toivotimme hyvät päivänjatkot. Huomaamattani olin viettänyt aamupäivästä ison osan täysin tuntemattoman ihmisen kanssa ja se tuntui mukavalta. Muutaman viikon kuluttua rouva tuli vastaan kadulla ja tervehdimme toisiamme.

 

Uusien ihmisten tapaaminen voi kiireisessä arjessa tuntua välillä hankalalta. Mutta ehkä aina ei tarvitsekaan yrittää osallistua ja harrastaa, vaan riittää kun avaa silmänsä ja mielensä muille. Uuden tutun voi tavata vaikka ruuhkabussissa tai pitkässä ja puuduttavassa kassajonossa. Tänään aamulla kauppaan mennessäni vanhempi herra karvalakki päässään pyöräili ohitseni ja huikkasi tien olevan todella liukas. Huomautus tuli tarpeeseen ja en liukastunut. Hyvä aloitus päivälle!

Eveliina

Sitku sitku

Onko kuluneempaa ja kliseisempää self-help viisautta kuin sitkun elämän lopettaminen? Hetkessä eläminen ja rohkeus tehdä juuri sitä mitä haluaa, pelkäämättä ja muiden mielipiteistä välittämättä…siihenhän meidän pitäisi pyrkiä joka päivä, joka hetki. Olen samaa mieltä, niin pitäisikin, mutta miksen tee niin?

Tämän päivän paavalin kirkon saarnan aiheena oli Johannes Kastaja, aikansa suurmies, joka uhrasi maallisen menestyksen ja kuuluisuuden seuratakseen Jeesusta, Jumalalta saamiensa ohjeiden mukaisesti. Saarna viittasi raamatun kohtaan, jossa Johannes sanoo kahdelle opetuslapselleen: Katsokaa, tuossa menee Jumalan karitsa, seuratkaa häntä. Opetuslapset kysyivät Jeesukselta, missä tämä asuu, mihin Jeesus vastasi, tulkaa niin näytän. Tästä lähtien opetuslapset seurasivat Jeesusta.

Kuten saarnaa pitänyt pappikin oivaltavasti jatkoi, toimintatavassa on jotain ajallemme täysin vierasta, jopa käsittämätöntä. Eikö miehillä ollut muita menoja? Eivätkö he olisi voineet sopia tapaavansa Jeesuksen ensi Syyskuusa, sitten kun vilja on niitetty tai kalat kalastettu. Millainen kaveriton luuseri on vailla menoja ja tulee heti kutsuttaessa kylään?

Toki täytyy muistaa, että parituhatta vuotta sitten facebookissa ei voinut käydä ottamassa selvää uudesta ystävästään. Eikä toisaalta voinut vaihtaa puhelinnumeroita tai sähköposteja. Mutta aikojemme välillä on jokin syvempikin ero ja väitän että juuri se tekee opetuslasten käytöksestä niin käsittämätöntä. Niin kylmältä kuin se kuulostaakin, niin opetuslapset, Johannes, tai Jeesuskaan eivät voineet tietää elävänsä ensi Syyskuuhun. Asioita ei vain ollut varaa lykätä, koska armoton luonto saattoi sairastuttaa, näännyttää, pudottaa ratsailta tai antaa villieläinten raadella päivänä minä hyvänsä.

Meidän ajassamme sen sijaan, pankit antavat lainan 25 vuodeksi, viisi vuotta stressiä on ihan ok, jos se johtaa osastopäällikkyyteen ja ihmiset suunnittelevat eläkepäiviänsä nelikymppisinä. Olemme raivanneet luonnon tieltämme, hallintaamme, ja sitä kautta suunnitelleet koko elämämme jo ennen kuin olemme täysi-ikäisiä. Uusiin kiinnostaviin asioihin ei tarvitse tarttua, koska niille löytyy aina aikaa myöhemmin, eläkkeellä viimeistään. On kuin rakentaisimme palapeliä koko elämämme, vain jotta se tulisi valmiiksi, muttemme ehdi miettiä sopisiko siihen muitakin paloja.

Kaikki varmaan myöntävät sortuvansa liikaan suunniteluun ja väärien asioiden tekemiseen velvollissudesta rakentaa tätä palapeliä. Niin minäkin. Mutta mitä asialle voisi tehdä? Jumalaan viitataan joskus sanoilla, hän joka on. Kuulostaapa laiskalta. Miksi puhumme Jumalasta joutenolijana? Ehkä siksi, että kenties oleminen on kaikki mitä maailmassamme tarvitaan. Ei suunnittelua, ei voivottelua, ei asioiden hoitamista; vain olemista. Toki tämä ei tarkoita sitä, että peittoa pitäisi vaan vetää korville ja nukkua päivät läpeensä, vaivautuen välillä syömään ja katsomaan Simpsoneita. Eihän Jumalakaan niin tehnyt; meidän onneksemme. Uskon, että oleminen tarkoittaa jotain syvempää kuin joutenoloa. Se tarkoittaa sitä, että uskaltaa ottaa lepoa palapelin rakentamisesta ja piirtää välillä vaikka tussilla mieleisensä kuvan palapelin kehikkoon. Kysyä itseltään mitä olen tekemässä. Mitäs tämä nyt sitten tarkoittaa? Sitä, ettei luule aina tietävänsä mikä itselleen on parasta vaan ottaa vapauden tehdä mieleisiä, tärkeitä ja oikeita asioita, kävellä vailla kiirettä, kohdata ihmisiä, tarjota apua, myöhästyä töistä, epäonnistua ja yrittää uudelleen. Ettei huolestuisi siitä, jos käteen osuva pala ei sovikaan, ja siirtäisi sitä heti syrjään.

Mieleeni jäi vahvasti myös tarina eräästä kuuluisasta suomalaisesta esirukoilijasta (en enää muista nimeä) ja tämän unesta. Unessa esirukoilija kulki ihmisjoukossa, jonka otsassa oli ristinmerkki. Hän pysähtyi ja näki ympärillään seisoskelevia ihmisiä, joiden otsassa oli sanoja kuten: luonnonsuojelu, tasa-arvo, ahkeruus…Vaikka nämä ovat sinänsä tärkeitä ja hyviä asioita, ainoana totuutena ne johtavat vääryyteen. On osattava elää elämäänsä eikä omistettava sitä päämäärälle.

Paradoksaalisesti, se että meille on annettu enemmän ”näennäisesti varmaa” elinaikaa on johtanut siihen, että emme tee asioita, joita haluaisimme, koska niille löytyy aikaa myöhemmin. On pajon helpompi pitää paketti kasassa päivittämällä to-do listaansa ja tsekkailemalla sähköposteja kuin pysähtymällä ja miettimällä ovatko nämä askareet tärkeitä tai edes oleellisia vai toteuttavatko ne ulkoa opittua kaavaa. Jos haluaa tehdä muutakin kuin pitää paketin kasassa on kuitenkin pakko ottaa aikaa pohtia millaista elämää rakennan itselleni. Ajoittainen toimettomuus ja kriittinen itsensä tarkastelu ovat ainoita lääkkeitä sitkeään sitkuun. Itse olen sen verran tosissani, että teen seuraavat Helmikuu-lupaukset, joita saa toki matkia tai keksiä omat parempansa:

  1. En kaiva älypuhelinta esiin bussissa (tai vessassa)
  2. Syön joka päivä lounaan työpaikan ulkopuolella
  3. Olen kotona ilman menoja vähintään 2 iltana viikossa
  4. En juokse bussiin, jos bussi menee ohi, otan seuraavan (tosin itselläni tiuha bussiväli, joten ei mikään suuri uhraus).
  5. Kävelen tietoisesti hitaammin kuin mitä luonnollisesti kävelisin.

    Markus

Kädet ristissä

Seuraava blogin kirjoittaja on Eveliina. Eveliina on 30-vuotias freelance-toimittaja Helsingin Vallilasta. Blogissa hän kirjoittaa ajatuksiaan naisen, äidin, vaimon ja ihan vain oman itsensä näkökulmasta.

 

Matkustan usein perheeni kanssa mummolaan parin tunnin ajomatkan päähän. Välillä aika käy pitkäksi ja 2-vuotiaalle pojalleni pitää keksiä ajanvietettä. Useimmiten jutellaan, lauletaan tai kuunnellaan Rölliä.

 

Kerran yhdessä takapenkillä istuessa katseltiin käsiämme ja käytiin läpi sormien nimiä. Sitten kokeiltiin laittaa kädet ristiin, tehtiin rystysistä krokotiilin hampaita ja näytettiin sormilla minkä ikäisiä ollaan. Sormijumpasta tuli hetkeksi suosikkipuuhaa. Pojan mielestä käsien ristiminen oli hienoa ja hän esitteli uutta taitoaan innoissaan. Kadullakin olisi pitänyt kävellä koko ajan kädet ristissä eikä pitää äitiä kädestä.

 

Jonkin ajan päästä vietimme uuden perheenjäsenemme ristiäisiä. Kun pappi kehotti kastetilaisuudessa kaikkia rukoilemaan ja ristimään kädet, vilkaisi poika minua innoissaan ja näytti ristissä olevia käsiään.

 

Kun seuraavana päivänä portaita laskeutuessamme ojensin kättäni pojalle, hän kieltäytyi ottamasta siitä kiinni ilmoittaen topakasti ”Haluan rukoilla!” ja marssi rappuset alas kädet ristissä lauleskellen.

 

Tahtoikä on mielestäni kaunis termi kuvaamaan tätä vahvoja tunteita sisältävää ajanjaksoa pienen lapsen elämässä.

Kuolemasta ja elämästä

Blogin aloittaa Markus. Kirjoittaja on kolmekymppinen helsinkiläinen insinööri, joka käy säännöllisesti Paavalin seurakunnan messuissa, vaikkei olekaan kristitty. Kirjoittajaa puhuttelee erityisesti kristinuskon armollisuus itseä, muita ja elämää kohtaan sekä rakkauden sanoma.

Luin tänään aamulla Hesarista Mindfullnessin suuresta suosiosta ja lukuisista terveyshyödyistä. Ilmeisesti tällä trendiharrastuksella on lähes maagisia voimia niin mielen kuin ruumiin hoidossa ja parantamisessa. Tämä ajatus mielessäni lähdin kävelemään kohti Paavalin kirkkoa kauniissa puuterilumisateessa.

Päivän teema oli kuolema, mikä sinänsä sopi syksyisen pyhäinpäivän tunnelmaan. Saarnaa edeltävästä raamatun pätkästä mieleeni jäi lause: ”koska on olemassa ajallinen ruumis, on myös oltava henkinen ruumis” (tai ainakin melkein noin). Saarnassaan pappi käsitteli sitä miten vahvasti elämä on läsnä kuoleman hetkellä ja hautajaisissa. Miten paljon me jaksammekaan elämöidä turhasta tällä tuhoon tuomitulla matkallamme; huolehtia, murehtia ja pelätä. Vaikka hyvin tiedämme, että mikään ei muuta sitä tosiasiaa, että huomenna, vuoden päästä tai viidenkymmenen vuoden päästä meitä ei enää ole.

Onko kuolema kaiken päätepiste? Onko todellakin niin, että on vain tämä aikaan sidottu ruumis ja olemme vain sinnetänne sinkoilevia soluröykkiöitä? Mieleeni tuli viimeperjantainen työpäiväni, jolloin annoin pelolle vallan ja tein koneellisen orjallisesti vain työtä käskettyä, pysähtymättä miettimään isoa kuvaa, sitä onko tekemisessäni järkeä. Olenko kone? Perjantain jälkeen oloni oli huono, mikä näkyi väsymyksenä ja lievänä ärtymyksenä, yleisenä tyytymättömyytenä. Tästä ajatuksesta aivoni vetäisivät minut takaisin aamuun ja Hesarin sivuille. Miten voi olla, että 45 minuuttia mitääntekemistä antaa elinvoimaa tälle koneelle? Luulisi, että koneen kannattaisi tankata, treenata ja nukkua. Mutta ei todellakaan uhrata tuntia joutenoloon verratavissa olevaan aktiviteettiin! Vertasin perjantaitani päiviin, jolloin en ole tuntenut pelkoa siitä monessako tunnissa saan homman valmiiksi tai miten merkitsen työtuntini aikakorttiin päivän päätteeksi. Yleisesti on selvää, että kone toimii paremmin kun sen ohjelmointi antaa vähän höllää.

Mutta miten tämä liittyy kuolemaan? Uskoisin, että kuolemanpelko ohjaa kaikkea toimintaamme. Ilman kuolemaa, ei olisi kiirettä, koska kaiken voisi aina hoitaa huomenna. Ilman kuolemaa ei olisi masennusta, koska aikaa parantua olisi rajattomasti eikä siitä tarvitsisi stressata. Ilman kuolemaa ei olisi elinikäisiä vaivoja, koska kaikkeen tulisi aina löytymään parannus. Ilman kuolemaa ei olisi tätä päivää, koska kaikki tulisi aina olemaan huomenna paremmin.
Syy konevaihteelle, loputtomille elämän vaatimuksille, suorittamiselle, egolle ja muulle on, että meillä on hillitön kiire tehdä kaikki vain huomataksemme arkussa sen kaiken olleen turhaa. Uskallan väittää, että suurin osa ihmisistä on samaa mieltä kanssani siinä, että vähempi elämän suorittaminen tuo suurempaa onnea. Emme ole koneita, jotka suorittavat laskutoimituksia, emme elä pelkästä leivästä, emme koe syvää onnea, vaikka voittaisimme miljoonan. On selvää, että ihminen tarvitsee myös toisenlaista polttoainetta, mikä mielestäni on osoite ”henkisen ruumiin” läsnäolosta.

Haluanko sitten kuolla? Kuten pappi puheessaan ja itsekin yllä johdattelin, kuolema tuo arvon tälle päivälle. Se asettaa elämän rajat sitä varten, että täällä ylipäätään pitäisi tehdä jotain valintoja (vaikka yhä vatvomme valintojamme ja murheitamme liian pitkään, mutta jos olisimme täällä ikuisesti, miksi tekisimme yhtään mitään muuta kuin pelaisimme pleikkaria?). Pelkäänkö sitten kuolemaa? Totta hitossa. Ruumiini ja sieluni vapisee pelosta ajatuksesta, että joskus makaan maassa ja miljoona vuotta välähtää ruumiini ohi silmänräpäyksessä. Jossain aivoni sopukoissa on kuitenkin olemassa yksi harmaa aivosolu, joka väittää tietävänsä, että näin on parempi. Se ei saa muuta minua ymmärtämään tai hyväksymään, että näin olisi, mutta sisälläni on siitä pieni aavistus. Jos en kuolisi, olisinko saanut lapsen vai odottanut aina vain sopivampaa hetkeä? Jos en kuolisi olisiko lapsellani ylipäätään merkitystä, koska niitä olisi tuhansia ja lapsenlapsia miljoonia. Jos en kuolisi, olisinko rakastunut, vai odottanut aina vain jotain tajunnanräjäyttävämpää, kunnes vaatimukseni olisivat sillä tasolla että en enää voisi rakastaa kuin itseäni. Jos en kuolisi, olisinko pelkkä itseäni hedonisesti palveleva kone?

Kuulostaa kenties ylevältä, mutta totuus on yhä se, että pelkään kuolemaa. Onneksi tämä yksi aivosolu pitää kuitenkin pintansa ja värittää joskus sisälläni tätä kauniimpaa kuvaa, jossa uskon olevan totuuden siemenen. Uskon, että kaipuu tähän totuuteen on peräisin jumalallisesta voimasta ja se on se syy, miksi emme koe täydellistä tyydytystä ylennyksestä, lottovoitosta tai suklaakakusta. Se kaipuu on varjo, joka seuraa meitä kuoleman laaksossa. On sanottu, että uskonnot ovat olemassa, koska täällä kuollaan. Toisaalta, kun ajattelee mitä ikuinen elämä maanpäällä oikeasti toisi, voi myös ajatella, että kuolema on olemassa siksi, että on rakastava Jumala, joka ei halua meidän vajoavan koneellisiksi itsensäpalvojiksi. Se, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu on ja kenties tuleekin olla täysi mysteeri niin kauan kuin täällä olemme. Tehtävämme maan päällä on oppia luottamaan siihen, että olemme rakastavan Jumalan kantamia niin elämässä kuin kuolemassa. Sen saman Jumalan, joka on meille tämän kaiken antanut.

Markus